Eron jälkeen

YKSINÄISYYS

Lokakuu 2005

Narsistin kohtaaminen eron jälkeen

Olemme kirjoituksissamme korostaneet irtautumisen tärkeyttä ja narsistin kohtaamisen välttämistä. Lasten ja lastenlasten takia neuvomme noudattaminen ei aina ole mahdollista eikä järkevääkään. Näissä tilanteissa vaaditaan kuitenkin aivan erikoista vahvuutta ja viisautta.

Reino ja Anna eivät eronsa jälkeen ole nähneet toisiaan kuin vain sattumalta ostoskeskuksessa tai lasten tapaamisen yhteydessä. Lapset eivät ole puhuneet kummankaan kanssa toisesta vanhemmasta, ei oikeastaan sanaakaan. Niinpä ei Reino tiedä ex-vaimostaan oikeastaan yhtään muuta kuin sen, että tämä on elossa eikä sairasta ainakaan mitään kovin vakavaa vaivaa. Onko tämä töissä tai onko tämä kohdannut uuden elinkumppanin, siitäkään ei ole mitään tietoa. Lapset ovat kokeneet eron ja sitä edeltävät vuodet niin traumaattisina, etteivät vähimmässäkään määrin halua kohdata todellisuutta sen paremmin menneisyydessä kuin tässäkään hetkessä.

Reino on siis totaalisen tietämätön entisen kumppaninsa asioista, eikä ole viimeisten vuosien aikana yrittänytkään udella jotakin lapsilta, jotka ovat niin vaitonaisia vierailuistaan äidin luona. Nyt kuitenkin kohdataan aivan uudenlainen tilanne, kun Reinon isä on viety sairaalaan ja kaiken todennäköisyyden mukaan ei enää palaa kotiinsa. Anna oli aikanaan järjestänyt lukemattomia kohtauksia miehen vanhempien aikana, niin että pariinkin kertaan isä oli jouduttu viemään sairaalaan sydänkohtauksen takia. Vaimo oli yksinkertaisesti saanut sellaisen raivokohtauksen, ilman mitään todellista syytä, että oli haukkunut miehensä isän pataluhaksi, koska työpaikalla ei jokin ollut mennyt hänen mielensä mukaan!

Anna ei useaan vuoteen ollut halunnut olla missään tekemisissä Reinon vanhempien kanssa, mutta nyt kun isän poisnukkumisen hetki näytti lähenevän, putkahti ex-vaimo yhtäkkiä sairasvuoteen äärelle pyydelläkseen anteeksi ja lohdutellakseen harmaapäistä miestä.

Reino kohtasi tässä hetkessä itsessään jotakin aivan odottamatonta ja niin mielen valtaavaa, että koko ruumis alkoi väristä ja sisimmässä oli aivan käsittämätön hurina, niin että kädet melkein vapisivat. Anna oli pahoillaan heidän erostaan ja siitä että elämä oli mennyt juuri siten kuin oli…

Anna pyysi jälleen kerran anteeksi, jos oli jollakin tavoin rikkonut Reinoa vastaan. Toivoi tämän tulevan käymään luonaan kahvilla, voidakseen sitten nähdä myös lapsenlapset, jotka juuri nyt olivat isoäidin luona.

Mitä meidän tulisi ajatella tällaisessa tilanteessa? Pystymmekö asettumaan miehen asemaan ja tuntemaan hänen kanssaan? Ensimmäinen mieleemme tuleva kysymys, mikä se on, mikä sen tulisi olla? Olemmehan aina varoittaneet… mistä? Tulisiko miehen nyt iloita ja panna kätensä ristiin kiitollisuudesta, koska… mitä on tapahtunut, vai onko tapahtunut jotakin sellaista, mistä tulee olla kiitollinen? Tietysti tulee olla kiitollinen siitä, jos nyt saa tavata lapsenlapsiaan entistä useammin, tai paremminkin normaalilla tavalla, vähintään pari kertaa kuukaudessa.

Ensimmäisen kysymyksemme tulisi varmaankin koskea vieläkin rikkonaisen ihmisraukan turvallisuutta ja äkillisen mielenmuutoksen syytä ja taustatekijöitä. On suuri asia se, että joku pyytää anteeksi. Mutta mitä kätkeytyy tietyssä tilanteessa anteeksipyynnön taakse, etenkin kun on kysymys narsistisesta ihmisestä? Olemme todenneet kirjoituksissamme ja luennoissamme, ettei tällainen ihminen yleensä koskaan pyydä anteeksi, vaikka poikkeuksiakin on. Miksi juuri nyt vaimo pyytää anteeksi sekä isältä että mieheltään? Onko hänessä tapahtunut muutos, muuttuminen jopa siinä määrin, että miehen sisimmässä alkaa jyllätä mahtava ja itsellekin käsittämätön myllerrys, joka tuo mukanaan uskomattomia aaltoja, jotka niin mielellään saattaisivat kädet liikkeeseen ja kaappaamaan tämän niin hirvittäviä tuskia tuottaneen naisen syleilyyn… jospa Anna pyytäisi hänet jäämään yöksi ja…

Olemme jo uskoneet Reinon saavuttaneen sellaisen tasapainon ja tilan, jossa tämä käsittäisi kaiken entisen olevan ohitse aivan kuin on alkoholistin ryypyn suhteen. Parantunut alkoholisti on juonut viimeisen ryyppynsä viimeisellä kerralla, aivan kuten uskomme Reinon käsittävän entiseen paluun totaalisen mahdottomaksi. Mutta miehellä ei vuosikausiin ole ollut elämänkumppania, kosketusta naiseen, eikä lisäksi oikeastaan yhtään hyväksi ystäväksi luokiteltavaa lähimmäistä. Miten juuri nyt sitten entinen elämä näin konkreettisesti ja uskomattoman voimallisella tavalla palautetaan hänen mieleensä? Asioita ei siis käsitelläkään muutamassa vuodessa sellaisella tavalla, ettei entinen jossakin määrin pyrkisi tunkeutumaan tietoisuuteen tällaisella ylitse vyöryvällä tavalla.

Olemme silloin tällöin kummeksuen ja osaltaan hiukan ivallisestikin suhtautuneet henkilöihin, jotka vuosikautisen eron jälkeen ovat hairahtuneet etsimään kontaktia entiseen kiusaajaansa, ennen kaikkea yksinäisyytensä ja seksintarpeensa takia. On uskomatonta kuinka muutama vuosi saa unohtamaan kaiken hirvittävyyden ja suorastaan sadistimaisuudenkin – suureksi osaksi yksinäisyyden peikon kultasiveltimen johdosta. Kun sielu ja persoonallisuus ovat korjautuneet jossakin määrin ja pahin tuska on ohitse, tunteet karkaavat tervehdyttävän järkevyyden otteesta ja kokoavat ei toivottuja järkeilyjä kumppanikseen, johtaakseen vielä epävarman persoonan joskus suorastaan järjettömiinkin johtopäätelmiin ja tekoihin!

Mitä merkitsee se, että narsistinen ihminen nyt niin monen vuoden jälkeen pyytää anteeksi? Asiaa tarkemmin pohtimatta tulisi kaiken merkitä iloista ja positiivista asiaa, mahdollisesti uutta alkua jollekin toivotulle. Mutta olkaamme realisteja, ehkä julmiakin asian pohtijoita ja arvostelijoita!

Reino oli aikanaan joutunut turvautumaan ammattiapuun ja oli pari kertaa yrittänyt itsemurhaakin, joskin aivan naurettavalla ja toivottomalla tavalla. Kaikki tämä vaimon loputtoman piinan takia! Jossakin vaiheessa eroa hankittaessa oli Anna todennut asian varmistuttua, että jos miehen mieleen mahdollisesti tulisi jotakin, missä kohden hän olisi miestänsä vastaan rikkonut, niin tämä voisi kyllä pyytää anteeksi. Anna ei siis itse ollut valmis millään tavoin pohtimaan asiaa, vaan jätti miehensä julkituotavaksi mahdolliset rikkomukset! Menneinä vuosina ei Anna koskaan ollut pyytänyt anteeksi, vaikka oli niin totaalisesti murjonut miestään, että tämän sääret olivat täynnä arpia ja mustelmia. Erovaiheessa hän pani miehensä muistelemaan mahdollisia rikkomuksiaan, joita hän ilmoittamisen jälkeen voisi pyytää anteeksi.

No niin, me olemme ilkeämielisiä ja pohdimme asiaa nyt todella syvällisesti.

Anna pyysi nyt siis toisen kerran anteeksi avioeron jälkeen, tai oikeastaan se ensimmäinen oli tarjous anteeksipyytämiselle jos Reino mainitsisi jotakin. Ajatelkaamme tässä yhteydessä miehen vuosikymmenistä piinaa ja ahdistusta, lukuisia ruhjeita ja lääkärikäyntejä, itsetuhoisia ajatuksia ja suoranaisia itsemurhayrityksiä. Mitä odotamme tämän kaiken jälkeen anteeksipyynnöltä? Riittääkö yleinen: Pyydän anteeksi kaikkea pahaa mitä olen tehnyt? Tarvitaanko kyyneliä vakuudeksi, tai vaikkapa hellää kosketusta?

Kysymme näitä asioita, koska olemme jo oppineet melko syvällisesti tuntemaan narsistista persoonallisuushäiriötä. Anteeksipyyntö on harvinaisuus meidän alallamme, mutta tietyissä kohden se on hyvinkin yleisesti käytetty osa vallankäyttöä. Narsisti pyytää anteeksi jos se tuo hänelle itsetyydytystä, kunniaa kuulijoiden joukossa, lisää valtaa. Mitä Anna pyysi anteeksi? Kaikkea sitä väärää, minkä tiesi tehneensä, muisti tehneensä. Eli hän tuskin muisti tai tiesi mitään niistä hetkistä, jotka olivat saaneet hänen miehensä epätoivon partaalle ja suorastaan syöksymään helvetillisiin kuiluihin. Hänen tietokoneensa oli pyyhkinyt pois tietoisuudesta kaiken häntä syyllistävän ja kaiken epäonnistumisen, yksinkertaisesti kaiken häntä vastaan todistavan. Tämän hetkinen anteeksipyyntö siis koski lähinnä vain mahdollisia, huomaamattomia rikkomuksia, jotka nekin ilmeisesti olisivat vain Reinon väärinkäsityksiä!

Kun nyt jokin miehen sisimmässä, kaiken yksinäisyyden keskellä, kuohuvan aallon tavoin pyrki viemään hänet mukanaan siihen entiseen, ajoittaisia onnen hetkiäkin sisältäneeseen elämään, toivomuksella saada edes hetken olla yhdessä naisen kanssa, yhtyä tähän… näinkö pian mieskin unohtaa kaiken oppimansa ja vieläkin alitajunnassa vallitsevan tuskallisuuden?

Rehellisyyden nimissä mikään ei todistanut Annan muuttuneen pienimmässäkään määrin, ja itse asiassa jokainen miehen huomio tuki hänen päätelmiään siitä, ettei mihinkään entiseen ole paluuta.

Uskallamme väittää, realistisina ihmisinä, että Reinon kärsimyksiä vastaavan anteeksipyynnön tulisi olla jotakin paljon, paljon enemmän, jotakin sellaista, mitä ei tarvitse pohtia ja pyöritellä ja ylipäätään käydä keskustelua siitä voidaanko se katsoa anteeksipyynnöksi!

Kun narsistinen ihminen pyytää anteeksi, hän tuskin koskaan määrittelee anteeksipyynnön kohdetta. Hän ei tunne empatiaa, hän ei todellisuudessa tunne tehneensä mitään väärää, mutta tietyissä tilanteissa anteeksipyytäminen tuottaa hänelle hyötyä, ikään kuin pidättelee narsismin lähdettä vallan ulottuvilla. Olivatko kaikki heidän eronsa jälkeiset narsismin lähteet kuivuneet, eivätkö kaikki Annan odotukset olleetkaan toteutuneet? Miksi Reinon juuri nyt sallittiin astua lähelle, tulla näkyväksi, vaikka häntä ei ollut ollut olemassakaan näiden menneiden vuosien aikana? Siinä määrin hänet oli hylätty. Häntä ei oltu hylätty vain aviopuolisona ja lasten isänä, vaan juuri viime aikoina hän oli mielessään työstänyt tätä kaikkein kamalinta puolta tuskassaan. Niin Anna kuin hänen seurakuntansakin olivat hylänneet hänet myöskin ihmisenä, mikä on pahin hylkäämisen laji.

Juuri nyt mies myös tajusi jälleen kerran, kuinka voimakas on ollut se side, millä Anna liiton aikana oli sitonut hänet itseensä. Jokin osa hänen tajuntaansa näiden tapaamisten aikana olisi heti ollut valmis aloittamaan suhteen alusta, ainakin sukupuoliyhteyden suhteen. Mies tarvitsee naista, ja entinen elämä oli opettanut hänet tarvitsemaan naista, ja pirskatti sentään, tässä oli yksi exän valttikorteista, vaikka hän sen vasta nyt tajusi sellaisella selvyydellä mitä ei vielä koskaan ollut!

Juuri seksillä oli vaimo sitonut hänet pikkusormensa ympärille, vaikka useimmiten kaikki oli mennyt poskelleen vaimon herkistyessä juuri niinä hetkinä kun mies oli ollut huippuhetkissään. Juuri silloin oli vaimo alkanut itkeä tai kiukutella ja muistella menneitä epäonnistumisia. Miestä oli kiihotettu kohti… kohti… korkeuksia ja sitten pettymyksen syvyyksiä. Jos homma olisi hoitunut ja onnistunut aina, olisi siihen kai toisaalta kyllästynyt, mutta nämä pudotukset juuri ennen sitä täyttymyksen hetkeä tekivät elämästä helvetillisen… ja samalla järjenvastaisella tavalla kiihottavan, sairaan kiihottavan. Jospa seuraavalla kerralla sitten…

Miten oikeastaan on mahdollista että niin epäonnistuneessa ja suorastaan helvetillisessä suhteessa jaksetaan siinä määrin odottaa seuraavan kerran onnistumista? Siihen tietää vastauksen vain narsistin oma mieli, mutta ei todennäköisesti koskaan kerro sitä uhrilleen, eikä omalle isännälleenkään. Tarpeiden luominen ja ylläpitäminen on yksi keino käyttää valtaa ja luoda muuria uhrin ympärille.

Juuri tänä aikana kun Reinon isä oli tekemässä lähtöä, alkoi yksinäisyys tuntua entistä pahemmalta. Hän oli pannut merkille erään seikan jo aikaisemminkin ja oli yrittänyt työstää sitä mielessään. Mutta nyt asia tuli esiin sellaisella voimalla, että hänen sisimpänsä täytti ilkeä kaivertava tunne, joka ei tuntunut vain sydämen alueella, vaan koko ruumiissa. Hän oli iloinnut erostaan niin tuskaa tuottavasta ihmisestä jopa muutaman vuoden ajan, surren samalla sitä että elämä oli tällaisella tavalla tuhraantunut. Samalla hän oli kuitenkin entistä enemmän käsittänyt yksinäisyytensä, ja nyt tavatessaan Annaa tuntui entinen elämäkin, olemattomissa kultareunuksissaan, sittenkin paremmalta kuin tämä yksin päivästä toiseen raahautuminen. Tuntui, tuntui… järki sanoi aivan toista, ja nämä kaksi asiaa kävivät sellaista kamppailua hänen sisimmässään, ettei hän oikein osannut tajuta lastenlasten kieppumista ympärillään.

Elämä tulee ottaa sellaisena kuin se meille suodaan, mutta narsistisen kumppanin kanssa eletty elämä injektoi ihmiseen tahtomattaankin uskomattoman määrän sellaista, mikä ei tämän elämään kuulu. Nyt Reinon mieleen tuli se, kuinka häntä suorastaan oli kielletty tuntemasta mitään, olemasta mitään. Hän ei saanut itkeä, hän ei saanut iloita, hän ei saanut olla oma itsensä, sillä kaikki hänessä aiheutti ristiriitoja Annassa, joka koko ajan etsi onnea elämäänsä, mutta todellisuudessa juoksi sitä koko ajan karkuun!

Reinon sisin alkoi nyt, vasta näin monen vuoden jälkeen, todella itkeä menetettyä elämää, onnea, jota aina oli reunustanut niin valtava määrä ohdakkeita ja kaktuksia. Oli toki ollut onnellisia hetkiä, kuten lasten syntymä ja näiden ensimmäiset askeleet, mutta iloa oli aina hämärtänyt Annan aivan kohtuuttomalta tuntuva reaktio ja asenne joihinkin lasten tekemisiin ja… ei, ei sitä näin voi sanoa, ei kerta kaikkiaan! Annan vihanpurkaukset, jotka olivat suoranaista raivoa myöskin lapsia kohtaan eivät löytäneet miehen melko järkevissä aivoissa mitään kiinnekohtaa kyseiseen hetkeen tai menneeseen tai tulevaan. Jokin vain napsahti Annan aivoissa ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, eikä näiden erikoisten hetkien mieleen painaminen ja niistä oppiminen hyödyttänyt mitään, sillä seuraavan raivokohtauksen tullessa tapahtui se aivan eri kaavan mukaan.

Käsittämättömän, inhimillisen käsittelykyvyn ulkopuolella olevat asiat rikkovat ihmisen persoonallisuutta enemmän kuin tänäkään päivänä juuri kukaan pystyy käsittämään. Miehen elämä oli ollut täynnä tällaista, ja siitä huolimatta hän olisi ollut valmis menemään sänkyyn tämän naisen kanssa! Miksi ihmeessä, hulluko tämä mies on? Ei Reino ole hullu, mutta traumaattinen. Eikä näin traumaattisen ihmisen tulisi ollenkaan kohdata vaimonsa kaltaista ihmistä, mutta isä ja isoisä ovat aina isä ja isoisä. Hän tekee mitä tahansa saadakseen useammin tavata lapsiaan ja lapsenlapsiaan, eikä tällaisessa tilanteessa oma elämä tunnu niin tärkeältä. Tai toisaalta, jos mies pimahtaa, sekoaa, ei lapsilla ole isää eikä isoisää! Minne vetää raja, mitä sanoa? Onneksi me emme voi tehdä sitä, ja jokaisella uhrilla on nyt kerrankin vapaus päättää omasta elämästään. Hänellä on oikeus surra, itkeä, valittaa menneisyyttään. Hänellä on oikeus olla vihainen, karjua, huutaa, ja vaikkapa raivotakin. Kaikki se puhdistaa sisäisen ihmisen komeroita ja saa luurangot murenemaan ja hämähäkinseitit karisemaan. Tämä tietenkin saa aikaan kauheita yskänkohtauksia ja kramppeja ja tuskallisia istuntoja pöntölläkin kaiken kuonan poistuessa vähitellen ruumiista ja sielusta.

Kuka tietää mikä on parasta kenellekin. Reino jatkoi sisäisiä selvittelyjään, jotka useimmilla uhreilla kestävät vuosikausia. Pohjimmaltaan osa injektoiduista asioista, tai paremminkin niiden aiheuttamista komplikaatioista, kestävät loppuelämän ajan, eli askarreltavaa riittää. Mutta elämä on tullut jo irtautumishetkellä elämisen arvoiseksi ja laatu paranee päivä päivältä ja vuosi vuodelta. Irtautuminen ei ole vain jokin päivämäärällä ilmaistava tapahtuma, vaan se on prosessi sanan varsinaisessa merkityksessä. Onneksi sen viemä aika vähenee sitä mukaa kuin luurangot ja kaikki haitallinen roina poistuu olemuksesta. Ja tapahtuu paljon todella konkreettistakin, eli useimmilta uhreilta poistuu suuri määrä ruumiillisiakin vaivoja, jotka ovat puhtaasti psykosomaattisia.

Reino muisti hyvin sen, kuinka hänellä ei itse asiassa ollut koskaan mitään vaivoja, vaan hän ilmeisestikin oli vain vaimonsa jatke. Jos hän töistä tultuaan valitti vatsavaivoja, kulki Anna viimeistään seuraavana aamuna hiukan kumaraisena ja piteli toisella kädellään vatsaansa. Jos Reinolla oli sydänoireita, alkoi Anna heti selitellä, kuinka hänen sydämensä pomppi aivan mahdottomasti raskaan työpäivän loppuvaiheissa. Kuinka kauan hänen elimistönsä kestäisi sellaista stressiä, mitä työ niin taitamattomien tovereiden kanssa aiheutti!?

Voidaan siis aivan oikeutetusti sanoa, ettei Reinoa oikeastaan ollut olemassakaan muuna kuin huomionherättäjänä. Hän jokaisella sairaudellaan, ahdistuksellaan, itkullaan, yksinkertaisesti kaikella muistutti vain vaimoaan kaikista tämän vaivoista, niin että on suorastaan ihme (huumoria), ettei niissä tilanteissa kun Reino meni leikkaukseen tai tutkimuksiin Anna tullut ja tönäissyt miestä lattialle sairaalan vuoteesta ja itse heittäytynyt sille. Ei tämä oikeastaan tainnutkaan olla vitsi, kun tarkemmin ajattelee! Se on oikeastaan mitä oivallisin kuvaus Reinon tunteista ja hänen kokemastaan elämästä. Valitsihan vaimo aina matkoilla ja vierailuilla itselleen parhaan vuoteen ja parhaat vuodevaatteet! Olipa kerran yksi vanhemmista sukulaisista laittamassa Reinon makuupaikkaa kun vaimo huomasi tämän vetävän lakanaa aivan uuden ja tavallista suuremman peitteen päälle. Anna tempaisi peitteen käteensä kuuluttaen, että se kuuluu kylläkin hänelle. Tilanne oli todella tuskallinen vanhalle sukulaiselle, joka juuri oli ostanut peitteen ajatellen Reinon pitkiä jalkoja!

Vieläkin nämä kaikki mielikuvat tuntuivat Reinosta todella pahoilta. Sanoimme hetki sitten, että uhri saa vaikka raivota, koska se puhdistaa tunkkaisia ihmisolennon nurkkia. Puhdistusta ei tule kuitenkaan suorittaa kovin raivoisasti loputtomiin, vaan kaikki tietyt tunteenpurkaukset ovat tarkoitetut mahdollisimman perusteelliseen puhdistukseen. Niinpä kaikella on rajansa ja uhrin kaikkien lopultakin saamiensa oikeuksien keskellä tulee muistaa, että hänellä on vaara vieläkin samaistua liikaa kiusaajaansa. Kaiken negatiivisen tilalle on pakko löytää jotakin positiivista, hyvää, tervettä, raitista, raikasta, elävöittävää. Uhri on ollut mukana sellaisessa, mistä ei mielellään edes puhuisi, hän on ollut osallisena hulluudessa, mielettömyydessä, samassa veneessä kiusaajan kanssa. Mutta hän on ainoa joka siitä veneestä voi pois lähteä. Hän on ainoa jolla on pakomahdollisuus, kiusaaja on tuomittu jäämään tilaansa. Vain ani harvoin joku on kykenevä tulemaan ulos harhakuvistaan, tuskin kukaan täydellisesti.

Reino oli nyt siis vuosikausien ajan käsitellyt sisäisiä ongelmiaan ja yskinyt ja kakkinut valtavan määrän häneen kuulumatonta. Mutta mitä oli Anna tehnyt näinä vuosina? Oliko hänellä ollut jonkinlainen prosessi käynnissä, vai miksi hän nyt viimeinkin halusi tavata miehensä? Anna varmaankin oli ajatuksissaan käynyt lävitse jotakin, mitä tuskin koskaan tulemme tietämään. Voimme vain aavistella ja arvailla. Mutta tuntien hänen sielunrakennettaan ja asennettaan entiseen mieheensä, joka totaalisesti hylättiin yksinäisyyteen, osaamme epäillä kaikkea positiivista lopputulosta. Tiedämme hänen, kaikkien kaltaistensa tavalla, mustamaalanneen miehensä mainetta kaikin mahdollisin tavoin. Sitä ei oltu kerrottu kaikille, mutta tarpeeksi monelle, että Reino ei voinut olla henkisesti aivan terve, ja Annan oli ollut pakko jättää hänet pelastuakseen itse tulemasta hulluksi.

Anna oli myöskin tehnyt todella paljon saattaakseen minimaaliseksi lasten ja lastenlasten kohtaamisen. Etenkin tyttäreen äidin vakuuttelut olivat vedonneet siinä määrin, ettei tämä koskaan jättänyt lapsia isoisän luokse, vaan aina piti huolen siitä että hän itse tai miehensä oli paikalla. Tässä kohden Reino ei voinut olla ajattelematta sitä, kuinka katkeraa oli… katkera on paha sana, mutta sekin oikeus uhrille tulee hetkittäin suoda. Eihän loppujen lopuksi Pyhä Kirjakaan kiellä katkeruuden hetkittäistä esiintymistä, vaan sen juurtumisen. Vai kuka keksii paremman sanan? Kun on hiukan katkera, on hyvin kitkerä olo! Elämä oli ollut suoranaista henkistä helvettiä kymmenien vuosien ajan, sitten tulee ero ja vaimolle jää koko talo parhaine huonekaluineen ja tarvikkeineen, hän saa viimeinkin kaipaamansa rahan ja yksinäisyyden, johon kuitenkin kuuluvat lapset ja lapsenlapset, mutta mitä jää jäljelle Reinolle?

Tässä kohden katkerat ajatukset tulevat mieleen jokaiselle uhrille ja heidän asioitaan tunteville. Yksi asia mikä vasta nyt tulee kirjoittajankin mieleen. Koko yhteiselämän ajan Anna oli tehnyt kaikkensa tehdäkseen miehensä totaalisen riippuvaiseksi itsestään. Siinä hän olikin onnistunut mitä suurimmalla menestyksellä, vaikka vielä oli paljon sellaista mitä vaimo ei ollut onnistunut saavuttamaan, ja se olikin kai lopullinen syy sille, että Anna itse haki eron. Eli Reino jää yksin tilanteessa, jossa kaikki paras maallinen omaisuus jää vaimolle. Hänet on tahtomattaan tehty riippuvaiseksi kaikesta siitä mitä muka Anna hänelle vain yksin voi antaa. Kaikki tuttavat ovat saaneet kuulla miehen olevan mielisairaan, parturi ja monet liikkeenharjoittajat virnuilevat ja puhuvat siihen malliin että mies lakkaa käymästä näissä liikkeissä… Reino menettää työpaikkansa, kesämökkinsä, seurakunta hylkää hänet totaalisesti, ja lapset pelkäävät häntä monen vuoden ajan eivätkä uskalla jättää häntä lastenlasten kanssa ilman valvontaa. Hyvät ihmiset, eikö jo vähäisempikin tuhoa normaalin ihmisen?

Kaikkein häpeällisintä on kai loppujen lopuksi vielä se, että on todella vaikeaa löytää ammattiauttajaa, joka ei syyllistäisi Reinon kaltaista ihmistä esittämällä mitä tämän olisi tullut tehdä ja mitä tämän olisi pitänyt jättää tekemättä?

Niin, mitä Anna pyysi anteeksi Reinolta? Ei yhtään mitään siitä, mitä todella oli tapahtunut. Olisiko siis nyt mahdollista aloittaa jotakin alusta? Mistä alusta? Siitäkö alusta, minkä Anna muistaa, vaiko siitä, mikä on polttokaivertimella kirjoitettu miehen sieluun? Aivan alusta pitäen voimme nähdä jokaisen tällaisen liiton kohdalla, ettei narsistisella persoonalla ole ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä todelliseen avioliittoon kuuluu ja mihin se perustuu.

Annalla ei koskaan ollut tarkoitustakaan elää samanvertaisena Reinon kanssa. Hänen käsityksensä mukaan Reino tuli hänen elämäänsä hänen itsensä jatkeeksi, hänen ehkä kalleimmaksi omaisuudekseen, palvelijakseen, tarpeidensa tyydyttämiseen. Hän ei sietäisi mitään vastaansanomista, ei mitään poikkeamisia hänen laatimistaan säännöistä. Hyvin pian naimakaupan jälkeen hän totesi Reinolle kuten moni muukin kaltaisensa: ”Älä sano minulle milloinkaan mitään negatiivista, älä milloinkaan moiti minua, tein sitten mitä tahansa!”

Tämä on oikeastaan yksi narsistin sotahuudoista, joka kuulutetaan julkisuuteen aivan eri sanoin ja erilaisella äänensävyllä. Mutta kotona ja työpaikalla sen voi kuuluttaa juuri siten kuin olemme kertoneet.

Pelkästään tämän lausunnon perusteella olisi Reinon tullut tehdä päätelmänsä ja lähteä omalle tielleen, mutta eihän tuohon aikaan kukaan puhunut narsismista tai vastaavasta. Olihan oikein ja kohtuullista, että mies suojeli perheen mainetta ja oli valmis heittäytymään kuralätäkköön ja minkä kaltaisen kuilun ylle tahansa, kunhan vain ihana puoliso ei likaisi jalkojaan ja putoaisi mihinkään vahingolliseen paikkaan!